Mitähän kasveja tällä planeetalla kasvaisi, jos ihmistä ei olisi koskaan ollut? Mitä erityisen arvokkaita kasveja tai kokonaisia biotooppeja vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa on muovautunut? Miten niiden tulevaisuus olisi turvattu?

Kasvit ovat osa kulttuurihistoriaamme

Rakennusperintö kertoo rakentamisen kerroksellisesta kulttuurihistoriasta ja vanha musiikki menneistä musiikin aikakausista. Juhlaperinne kantaa useiden sukupolvien kokemusta iloista, suruista, kunniasta. Niiden tavoin myös perinteiset viljalajikkeet sekä puutarha- ja koristekasvit, kotieläimetkin ovat osa kulttuurihistoriaamme.

Kasvien "kesyttäminen" sai alkunsa noin 10 000 vuotta sitten, kun ihminen alkoi rakentaa pysyvää asutusta ja kyläkuntia. Asutuksen liepeillä alettiin viljellä ravitsevia ja hyvänmakuisia luonnonkasveja. Niistä maukkaimmat ja satoisimmat valittiin jatkamaan sukua. Luonnonkasvien paikalliskannoista syntyi ihmisen seurassa maatiaiskasveja. Eräistä heinälajeista valikoituivat alkuviljat ja niistä viljojen maatiaiskannat ja maatiaiskannoista kehitettiin lopulta nykyiset lajikkeet. Myös monet eläinlajit sopeutuivat tai sopeutettiin ihmisen kanssa elämiseen seuraavien vuosituhansien aikana; niistä kehittyi maatiaiseläimiä. Kulttuurimaisema alkoi muotoutua maanviljelyn ja karjanhoidon myötä.

Kehityskulku oli samansuuntainen myös Suomessa. Vanhimmat arkeologiset maanviljelystä kertovat löydöt ajoitetaan maassamme kiukaiskulttuurin aikaan eli 4000 vuoden taakse. Eniten tietoa ovat Satakunnasta. Maasedimenttilöytöjen perusteella kiukaislaiset viljelivät ainakin ohraa.

Kaskinauris on vanhimpia Suomessa viljeltyjä kasveja. Euroopassa kaskinauris on tunnettu yli 4000 vuotta. Keskiajalla se oli Euroopan tärkeimpiä ravinto- ja rehukasveja. Kuitukasveista nokkonen on Suomessa vanhin. Pellava ja hamppu syrjäyttivät sen myöhemmin. Pellavaa viljellään yhä edelleen sekä kuidun että öljyn vuoksi. Hamppu on vanha viljelykasvi, jonka viljelyä pyritään elvyttämää koko EU:n alueella. 

Kasvit myös matkustavat. Tunnetuimpia tulokaslajeja on peruna, joka on ollut Euroopassa niin kauan, että eräät vanhat kannat voidaan luokitella maatiaisiksi. Kuuluisin suomalaisista perunan maatiaislajikkeista on puikulaperuna. Sitä lienee viljelty Pohjois-Suomessa koko sikäläisen perunanviljelyhistorian ajan. Puikuloita on valkoisia, punaisia, sinisiä ja jopa sinivioletteja. Lapin Puikulalle on myönnetty vuonna 1997 Euroopan Unionin alkuperäistuotteen suoja. 

Mikä on maatiaiskasvi?

Maatiaiset eroavat uusista nykyaikana jalostetuista lajikkeista siinä, että ne ovat geneettisesti laajapohjaisia, mikä ilmenee ulkonäön ja monien muidenkin ominaisuuksien kuten kestävyyden suurena vaihteluna. Karkeasti ottaen vähintään sadan vuoden takaisia viljely- ja koristekasveja pidetään maatiaisina. Mitä täsmälleen ottaen sitten on maatiaiskasvi, maatiaiskanta ja maatiaislajike? Näin ne on totuttu määrittelemään Maatiainen ry:ssa:

Maatiaiskasvi on vanha kulttuurikasvi, jonka kehittymiseen ihminen on tavalla tai toisella vaikuttanut. Ennen kaupallisen kasvinjalostustoiminnan alkamista viljelyssä oli vain maatiaiskasveja. Maatiaiskasvi on yleisnimi, jota voidaan käyttää sekä maatiaislajikkeista että maatiaiskannoista. Samaan lajiin kuuluvan maatiaiskannan ja -lajikkeen välillä on vain aste-ero, joka liittyy kulttuurievoluution pituuteen ja populaationsisäisen perinnöllisen muuntelun runsauteen.

Maatiaiskanta eli paikalliskanta on viljelykasvin villin kantamuodon varhainen viljelymuoto. Sen yksilöiden edustama populaationsisäinen geneettinen muuntelu on runsasta; ihmisen viljelytoimenpiteet ovat muokanneet populaation geeniainesta, mutta maatiaiskanta on monilta ominaisuuksiltaan vielä hyvin lähellä luonnonkasvia. Se on luonnonvalinnan ja ihmisen toiminnan seurauksena sopeutunut paikallisiin viljely- ja ilmasto-olosuhteisiin. Maatiaiskanta on usein "omalla alueellaan" erittäin taudin- ja ilmastonkestävä, koska sen laaja geneettinen kirjo tuottaa mitä moninaisimpia poikkeamia kestäviä yksilöitä. Esimerkkinä voidaan mainita kaskinauris ja sen Enon kanta, Vienan kanta tai Kainuun kanta.

Maatiaislajike eli paikallislajike on pitkäaikaisen viljelyn ja tietoisen tai tiedostamattoman valinnan seurauksensa muuttunut kantamuodostaan melkoisesti. Se on viljelyevoluution kuluessa voinut kehittyä luonnonvaraista muotoa lähellä olevasta maatiaiskannasta tai toisesta maatiaislajikkeesta. Maatiaislajikkeiden populaation sisäinen geneettinen muuntelu on vähäisempää kuin maatiaiskannoilla.

Maatiainen on jatkumo. On tärkeää oppia näkemään viljelykasvit kulttuuristen jatkumoiden osina kuten juhlatavat, kirjat, vaatteet tai liikennevälineet. Elävä kulttuuriperintö eroaa muusta kulttuuriperinnöstä kuitenkin yhdessä suhteessa; se kasvaa, vanhenee, aikansa elettyään kuolee. Uutta voi syntyä ainoastaan geneettistä tietä. Jokaisen sukupolven geenit joutuvat sekä ihmisen että luonnon valinnan paineeseen ja siksi elävä kulttuuriperintö muuttuu jatkuvasti perinnölliseltä rakenteeltaan. 

Elämäntavan yhteys kasvimaailmaan

Kasvien kulttuurisesta merkityksestä
- Lönnrotin kasvit
- Runebergin kasvit
- Sillanpään kasvit

Miten biodiversiteetin vähentyminen vaikuttaa ihmisen psyykeen?

Alueellisuus ja paikallisuus

Maatiaiset ovat ihmisen seuralaisia, mutta ne ovat aina myös sopeutuneet paikalliseen luontoon. Maatiaisissa on vielä runsaasti jäljellä villien kasvien ominaisuuksia; ne selviävät vähällä hoidolla ”omalla” alueellaan.

Ilmastotekijät kuten mereisyys ja mantereisuus, vuodenaikojen vaihtelurytmi, valon määrä kesällä ja kasvukauden pituus sekä kasvupaikkatekijät kuten veden saanti, ja maaperän laatu, happamuus ja ravinnepitoisuus ovat vaikuttaneet kunkin lajin sopeutumiseen. Maatiaisten tapauksessa myös ihmisen käyttämät maanmuokkaus- ja viljelymenetelmät ovat olleet osa kasvuolosuhteita ja lisänneet osaltaan sopeutumispaineita ja populaationsisäistä geneettistä vaihtelua. Niinpä suuressa Suomessamme samalla maatiaislajilla on useita paikallisia kantoja. Härkäpapu on erilaista Savitaipaleella, Juvalla ja Joutsenossa.

Pohjoisen kylmyys voi olla kasville myös suoja: Perunarutto ei kestä Lapin kylmyyttä ja niinpä puikulan viljely onnistuu paremmin Lapissa kuin etelässä; etelässä puikula saa helposti perunaruton. Muutkin Lapin maatiaiset kuten Lapin akileija, Kuolan pioni ja väinönputki saattavat sairastua etelässä sieni- ja muihin tauteihin tai kärsiä valoilmaston erilaisuudesta.

Asiantuntijat korostavat, että on tärkeää pitää maatiaiset ja niiden viljely oman paikallisalueensa sisällä. Erityisesti ristipölytteisten maatiaiskasvien, vaikkapa rukiin, geneettinen koodi voi muuttua hyvinkin nopeasti. Riski koskee myös itsepölyttyviä kasveja, vaikkapa esimerkiksi maatiaiskauraa ja -ohraa. Viime aikoina on keskusteluun noussut geenimanipuloitujen tulokkaiden aiheuttama riski sekoittua myös maatiaisiin.

Maatiaiset ovat uhanalaisia

Maatiaiset ovat tärkeitä luonnon monimuotoisuuden kannalta, kulttuurihistoriallisesti ja erityisesti luonnonmukaiseen viljelyyn soveltuvien lajikkeiden geenipotentiaalina. Maatiaiset ovat uhanalaisia. Maanviljelyn keskittyminen suurille tiloille ja agrobisneksen globalisoituminen vähentävät jatkuvasti viljelylajikkeiden monimuotoisuutta. Koristekasvit hankitaan usein suurista kauppaketjuista ja ne ovat ulkomaista alkuperää.

Ymmärtämättömyyttään ihmiskunta menetti vain muutamassa vuosikymmenessä 1900-luvulla suurimman osan sitä viljelykasvien monimuotoisuutta, joka oli hitaasti vuosisata vuosisadalta kehittynyt ihmisen "kesytettyä" ensimmäiset villikasvit evoluutiokumppaneikseen. Nyt elämme maailmassa, jossa kolmekymmentä kasvia tuottaa 95 % ihmiskunnan ravinnosta ja kahdeksan kasvia (etunenässä vehnä, riisi, maissi ja peruna) 3/4 ruokavaliostamme. Huolestuttavinta on viljelykasvien lajinsisäinen köyhtyminen. Vain 4 lajiketta tuottaa 75 % Kanadan preerialla kasvavasta vehnästä ja yksi ainoa lajike peittää puolet ko. maa-alasta. Ravintomme monipuolisuus on vain harhaa: kun pakkaukset puretaan, huomaamme syövämme vain harvoja lajeja ja lajikkeita.

Suosi ja suojele maatiaisia - NYT

Monien maatiaislajien tulevaisuuden koetinkivi on maatalouspolitiikka; sitä viljellään ja kasvatetaan mikä on taloudellisesti kannattavaa. Tahdollaan ja toimillaan ihminen on saanut aikaan nyt vallitsevan tilanteen, jolle on ominaista geeniperimän kapeus. Tahdollaan ja toimillaan ihminen voi sen myös muuttaa, jos arvokasta geeniaineistoa on vielä saatavissa. Olisikin tärkeää, että maatiaislajikkeiden geneettisen monimuotoisuuden turvaaminen otettaisiin erääksi maatalouspolitiikan tavoitteeksi. 

Pitkällä aikavälillä maatiaiskasvien monimuotoisuuden ylläpitämisen ratkaisee koko elämäntapamme eli se mitä syömme, millaiseen kuituun pukeudumme, mistä talomme rakennamme, mistä ilomme löydämme. Maatiaislajikkeiden harrastajat toivovat, että mahdollisimman moni tämän pikkuplaneetan asukas ottaisi omakseen elämäntavan, johon maatiaiset kuuluvat luonnollisena osana: taimien vaihtoa naapureiden kesken, siementen keräystä, puutarhatalkoita, lähituottajien perinteisiä lajeja pöytään, tuoksuvia perhospuutarhoja, jokanaisen silmämääräistä kasvinjalostusta, juhlavillaa vaikkapa morsingolla värjätystä kankaasta. Luonnon monimuotoisuuden ylläpitäminen on kulttuurisen monimuotoisuuden ylläpitämistä. Ja elämyksiä antavaa. Tämän ovat havainneet muinaisuutta ja keskiaikaa harrastavat ilahduttavasti kasvavat nuorten ryhmät. 

Mitenköhän maatiaislajikkeiden tunnetuksi tekeminen saataisiin nykyistä vankemmin koulutukseen? Erityisen tärkeää olisi ammatillisten oppilaitosten innostuminen asiasta. Metsähallituksen perinnetilat ovat arvokas avaus. Monet muutkin ovat alkaneet toimia. Tarvitaan kuitenkin lisää maatiaisten turvasaarekkeita ja niiden käyttötaitojen ylläpitämiseen ja kehittämiseen kannustavia oppimiskeitaita? Eikö olisi aika alkaa rikastuttaa maaseutua ja museoiden ja oppilaitosten pihoja perinnepuutarhoin ja -ryytimain. Erityisesti museoväen soisi tulevan mukaan etsimään kotiseutunsa ja -maakuntansa maatiaiskasveja ja varmistamaan niiden säilymisen tuleville sukupolville? Ehkäpä maatiaisten ympärille voisi luoda jopa uusia elämyksellisiä elinkeinoja: kansatieteellisiä reservaatteja, keskiaikaisia kievareita omine viljelmineen, valistuksen ajan muotopuutarhoja. 

Kuten meillä on samanaikaisesti kansanlauluja ja aarioita, meillä on myös maatiaiskasveja ja samojen lajien tehotuotantoon jalostettuja nykylajikkeita. Maatiaiskasveja voi verrata murteisiin, kansanrunouteen, itkuvirsiin ja kansanlauluihin; niilläkin on historiansa ja alueelliset variaationsa. Ne ovat elävää kulttuuriperintöä, eläviä artefakteja. Ne ovat kulttuurista rikkautta, joka tarvitsee vaalijoitaan, ylläpitäjiään, tunnetuksitekijöitään. 

Kestäviä perinnekasveja puutarhoihin ja pihoille

Harrastajat ovat tärkeitä. Ehkä satavuotias harvinaisuus kasvaa sinun puutarhassasi! Salli itsellesi ilo osallistua luonnon monimuotoisuuden vaalimiseen.

Suosi kotimaisia ruusuja, perennoja, monivuotisia yrttejä, omenapuita, marjapensaita. Viljele ja käytä ryvässipulia, ilmasipulia, pillisipulia, kaskinaurista, vanhoja härkäpapulajikkeita.

Opi tunnistamaan malvat, akileijat, harjaneilikat, ukonhatut, salkoruusut, sinilatvat, pionit, liljat. Istuta ystävän puutarhaan särkynytsydän tai palavarakkaus. Tee suopayrtistä saippuaa. Mitä kaikkea merkityksiä voivatkaan kantaa illakko, esikko, sikuri, hirvenjuuri, unikko, palturitupakka, neidonkieli, ängelmä ja keltamo?

Hyviä paikkoja maatiaiskoristekasveille on kaikkialla: kotipihat, siirtolapuutarhat, kesämökkipihat, maatilat, pappilat, kartanot, museot, perinnetilat, puistot, tienpenkat, joutomaat.

Kasvattajan omat teot

Kokeile luokkasi kanssa vaikka näitä:
1. lajituntemuksen lisääminen, kasvien kerääminen tai kuvaaminen, kulttuurikasvien galleria 
2. muistaminen, haastattelut, vanhat valokuvat, mummin puutarha
3. bongaa kansanlaulujen kasveja, kasveja kuvataiteessa, elokuvissa, kirjallisuudessa 
4. aikamatka tervanpolttoon tai pellavan loukutukseen metsähallituksen perinnetilalle 
5. lähipuiston alkukartoitus, taimien istutus tai siementen hankinta, kylvö ja kasvatus
6. perinnepidot, niittotalkoot, maatiaistaitokilpailut 
7. aloite kirjakokoelmaksi kouluun tai kotipaikkakunnan kirjastoon 
8. tietotuikkaus koteihin ja informaatiopiikki avainryhmille
9. toimintasuunnitelma kaupungin puutarhurin kanssa
10. määräaikainen kummikohde, oman ylläpitotehtävän valinta

Liisa Jääskeläinen

Huom. Tämä artikkeli on muokattu Annikki Lappalaisen ja Liisa Jääskeläisen yhteisartikkelista Maatiaiskasvien ylläpito on kulttuurityötä, joka sisältyy Suomen Tammi+ -hankkeen kirjaan Elävää kulttuuriperintöä – tutki ja opi. 2002.

Lisätietoja ja lähteitä

– Alanko, Pentti ja Kahila, Pirkko (1998) Palavarakkaus ja särkynyt sydän sekä muut perinteiset koristekasvit. Tammi. 138 sivua.
– Alanko, Pentti ja Kahila, Pirkko. (1996) Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. Tammi. 336 sivua.
– Alanko. Pentti, Joy. Peter, Kahila, Pirkko ja Tegel, Satu (2002) Suomalainen ruusukirja. Tammi, 300 sivua.
– Heikkilä, M. (1995) Tyrni luonnonvaraisena ja viljelykasvina. Satakuntaliitto, 42 s.
– Hukkinen, Satu (1995) Luonnonkuitujen kehruu. Dataliina, 83 s.
– Hukkinen, Satu (1995) Pellava - kasvatus ja muokkaus. KY, 2. painos, 54 s.
– Krannila, Anssi ja Paalo Anne (1996) Omenapuu. 94 sivua.
– Lappalainen, Iiris (toim.) (1998) Suomen luonnon monimuotoisuus. Suomen
ympäristökeskus ja Edita. 304 s.
– Lindgren, Leif (2000) Saariston laitumet. Edita, 192 s.
– Maatiaisen jäsenlehdet 1/1996, 2/1999, 2/2002
– Mikkola, Kauri ja Tanner, H. (2001) Perhospuutarha. Tammi, 240 s.
– Myers, Norman (toim.) (1990) Gaia - elävä maapallo. Tunne vastuusi
huomisen maailmasta. Weilin+Göös. 272 s.
– Paalo Anne (2000) Peruna. Rakennusalan kustantajat RAK. 128 s.
– Tigerstedt, Peter M. A., Lappalainen, Annikki ja Rämö, Markku (2002) Elävä kulttuuriperintö: Maatiaiset muutosten paineessa. Maatiainen 2/2002.

FinE-tavaramerkki

Laajassa kasvitieteellisessä tutkimusohjelmassa 80-luvulla etsittiin kestävimpiä, kauneimpia ja parhaiten viherrakentamiseen soveltuvia kotimaisia kasveja. Tutkimustoiminta jatkuu. Syksystä 1997 lähtien parhaimmille kasveille on myönnetty FinE-merkki (Finnish Elite, Finsk Elit, suomalainen laatutaimi). Myös Suomessa jalostetut hedelmä- ja marjalajikkeet sekä täällä menestyvät ulkomaiset lajikkeet voidaan ottaa FinE-kasviksi.