Korsiviljojen maatiaisista säilyi yleisessä tuotannossa kauimmin ruis (Secale cereale)

Vuonna 1922 oli Suomessa viljelty ruis käytännössä täysin maatiaista. Ruotsin Svalöfin jalostuslaitoksessa Skånessa suomalaisesta Vaasanrukiista valittu ’Jalostettu Vaasanruis’ oli huonosti talvehtiva eteläisessäkin Suomessa. Jotkut saattoivat viljellä jo myös vironsaksalaisen kreivi Friedrich Bergin Etelä-Virossa jalostamaa ’Sangasten ruista’, jonka hän valitsi Sangasten eli Sagnitzin kartanossaan Kuusten kartanosta hankitusta rukiista. Saksalaisesta Petkus-lajikkeesta oli ainakin näytteitä maassa.

Vuonna 1950 tilastoitu maatiaisrukiin osuus oli 28,9 %, vuonna 1951 luku oli 34,3 %. Vuonna 1955 maatiaisrukiin osuus oli yhä 18 %. Juhannusrukiista 1950-luvulla oli viljelyssä enää ’Ensi’, jonka luokittelen maatiaiseksi. Se on Westermarckin kartanon ruiskanta Tuusulasta (Järvenpäästä) Suomen itsenäistymisen ajoilta ja sitä viljeltiin koekentillä Ensi-nimellä jo 1920-luvulla, mutta kaupallisesti siementä tuli myyntiin vasta 1935 Kasvinjalostuslaitokselta Jokioisista.

Kuva: Hannu Ahokas

Ruis oli vahva vastus kasvinjalostajalle

Maatiaisrukiin säilyminen kilpailukykyisenä lajikkeille pohjautunee rukiin ristipölytteisyyteen. Ristipölytys takaa ruispopulaatiolle perinnöllistä joustavuutta, eli kylväessään ruista viljelijä toistuvasti altisti oman muuntelevan ruiskantansa luonnonvalinnalle. Vuosien saatossa sopeutui kanta tilan ympäristöoloihin ja viljelytekniikkaan, mikä takasi mahdollisimman tasaisen vuosituotannon. Ristipölytteisyys hidastaa ja vaikeuttaa lajikejalostusta itsepölytteisiin viljakasveihin verrattuna ja tuottaa lopulta geneettisesti kaventuneen ruiskannan. Osin tätä kiertämään ovat kasvinjalostajat oppineet tuottamaan hybridilajikkeita myös rukiista 1900-luvun lopulla.

Rukiin jalostuksessa päätavoitteina olivat korren lyhentäminen ja samalla hyvän talvenkestävyyden säilyttäminen. Lyhytkortisia rukiin genotyyppejä löytyi lopulta pakottamalla suuri määrä ruisyksilöitä itsepölytyksiin, mihin ei Suomessa huomattu ryhtyä. Omien kokeideni perusteella myös suomalaiset maatiaisrukiit sisältävät väistyvänä kääpiöivää, ts. lyhytkortisuuden geenistöä.

Kuva: Keijo Luoto

Juureisrukiin eli juureisen (juhannusrukiin) viljely ruisjuureksena

Juureisrukiin maatiaisten katoaminen on todella menetys. Vuodesta 1881 eteenpäin kansalle opetettiin juhannusruis-nimeä tälle viljelymuodolle salonkikelpoisena. Vielä 1919-1920 oli Hankkijan Kasvinjalostuslaitoksen kokeissa Tammistossa 48 kantaa suomalaisia juhannusrukiita. Tämä viljelymuoto olisi nykyisin hyödyllinen ravinteiden huuhtoutumisen ja energian säästön kannalta. Ruisjuureksena viljely kehittyi kaskikulttuurissa jo esihistoriallisessa Suomessa kahden sadon saamiseksi yhdellä hakkuu-, poltto- ja muokkausrupeamalla.  

Ennen sotia juhannusruista viljeltiin aidosti muinaissuomalaisen tavan mukaan juureisrukiina toukoviljan, ehkä myös nauriin seassa kevätkylvöisenä juurella kehittymässä jääden sadonkorjuun jälkeen talvehtimaan. Tietoverkossa on ollut luettavissa ”Urhon” kirje Helsingistä 2/6 1942 evakkotilaa hoitavalle rouvalleen ”Sylvi” Vuolijoelle [UKK896127]. Kirjeessään Urho kirjoitti hankkineensa tutunkauppaa 100 kg juhannusrukiin siementä Hankkijalta ja määrää sitä viljeltäväksi kauran seassa ja edeltävästi tehtäväksi kylvökoneen koepyörityksen siemenen kylvömäärän säädön määrittämiseksi Pellervossa annettujen ohjeiden mukaan. Apulantaa, kalia juhannus- ja syysruista varten Urho oli myös hankkinut suhteilla Rikkihappo Oy:ltä ja jopa sijoitti sota-aikana arvoltaan nopeasti hupenevaa rahaa ylimitoitettuun 3.000 kilon kalilannoite-erään.

Muut rukiin viljelymuodot

Tavallisen syysrukiin ja juureisen (juhannusrukiin) lisäksi olivat Suomessa viljelyssä kevätruis ja umpi-, köyry-, köyri- eli routaruis. Kevätruis oli vapulta kesäkuun alkuun kylvettävää ja ensimmäisenä syksynä korjattavaa ruista. Talvehtimisriskit jäivät pois, mutta satotaso oli myös syysmuotoisia rukiita heikompi, joskin kevätrukiin jyvän ominaisuuksia yleensä kiiteltiin.

Umpi-, köyry-, köyri- eli routaruis oli myöhään syksyllä kylvettävä ruismuoto. Kylvöaika vaihteli mikonpäivästä pyhäinpäivään. Mikäli maalaji oli täysin kuorettumatonta, saattoi kylvön jättää niin myöhäiseksi, ettei umpiruis ehtinyt tulla ollenkaan oraalle ennen talvea. Tätä ruismuotoa viljeltiin yhä 1930-luvulla perunan noston jälkeen perunamailla, mutta se ehkä syntyi naurisalojen juurien noston jälkeiseen kylvöön.

Vaille huomiota jäänyt rikkaruis

Ruismuoto, jonka olen havainnut segregoituvan suomalaisten maatiaisten eri viljelymuodoista, on rikkaruis. Tälle suomalaisten kasvitieteilijöiden tajunnan ulkopuolelle jääneelle muodolle voidaan sovittaa omaa alalajinimeä ssp. segetale. Rikkarukiin tähkälapakko noin 1/3 tähkän pituudesta kärjestä päin on tyypillisesti hajoava irtoamissolukon muodostumisen takia tähkälapakon niveliin. Hajoavuus on herkimmillään kuivassa, tuleentuneessa tähkässä, mutta tulee esiin kuivumisen jälkeen jo kukintavaiheenkin tähkässä. Muoto pyrkii alkamaan itsenäistä elämäänsä teiden varsilla, joutomailla ja pelloillakin.    

Suomen muinaisruis oli geneettisen monimuotoisuuden lähde

Edellä lueteltujen vernalisaatiotyyppien, kevät-, syys-, juureis- ja umpiruis, suhteen oli suomalainen maatiaisruis ainakin toisinaan geneettinen seos. Suomalainen ruis pienellä frekvenssillä käsitti em. geneettisen muiston rikkakasvista eriytymisen ajalta. Eurooppalaisesta rukiista neuvostoliittolaiselle kasvimaantieteilijä N. I. Vaviloville tuntematon ruskea tähkän väri oli suomalaisen maatiaisrukiin muuntelua. Maatiaisruis on sytoplasmaattisesti periytyvän hedesteriilisyyden ja sille fertiilisyyden palauttavan tumageenistön lähde. Tutkitut isoentsyymien merkkigenotyypit ovat muuntelevampia suomalaisessa kuin muussa tutkitussa pohjoismaisessa ruisaineistossa tai oikeammin, pohjoismaiset rukiit pohjautuvat suomalaiseen rukiiseen suoraan tai epäsuorasti. Useat morfologiset ja jyvän ominaisuudet muuntelivat maatiaisruiskantojen sisällä laajasti. 

Suomi oli vuosisatainen riihetyn siemenrukiin viejä ja erityisesti novgorodilaisten, venäläisten, liettualaisten ja tanskalaisten sotaretkien ja ”verotuksen” kautta luovuttava rukiin geenikeskus. Kaupallisesti suomalaista siemenruista levitti Hansa.

Suomalaisen maatiaisrukiin valtakausi ja riihetyn siemenrukiin vienti tyrehtyivät 1800-luvun lopulla. Syitä ovat Suomen nurmiviljelyn alku ja siirtyminen lypsykarjatalouteen ja siitä seurannut ruisalan supistuminen. Kaskeaminen, kydöttäminen ja riiheäminen vähitellen päättyivät ja siemenen laatu heikkeni aikaisemmasta. Viroon rukiin siemenen vienti tyrehtyi Sangasten rukiin tultua yleiseen viljelyyn siellä.   

Hannu Ahokas
c/o MTT, BEL, Alimentum, 31600 Jokioinen
hannu.ahokas@mtt.fi

Kuva: Timo Rantakaulio