”Entisaikaan, jolloin ei vielä ollut olemassa jaloja ruusumuunnoksia eikä hienoja neilikoita, pidettiin liljoja kaikista kasveista arvokkaimpina ja niitä suositeltiin kaikkialla – melkeinpä pidettiin pyhinä kasveina ja kaikkea, joka oli kaunista ja jaloa, verrattiin liljoihin. Kunnioitus liljoja kohtaan ei ole vuosisatojen kuluessa kadonnut, ja nykyajankin ihminen tunnustaa, että liljat muodostavat kasvikunnassa ylpeän, ikään kuin oman arvonsa tuntevan ryhmän, joiden hienoja, joskus jäykkäpiirteisiä kukkia täytyy ihailla”. Riku Karlsson (myöh. Kasterinne): Kodin kukkastarha. Monivuotiset puutarhakasvit ja niiden hoito (1929, 2.p., s. 180).

Vuoden 2015 maatiaiskasviksi on Maatiainen ry valinnut varjoliljan (Lilium martagon, ruots.
krollilja). Tiikeri- (L. lancifolium, aiemmin L. tigrinum) ja ruskoliljan (L. bulbiferum) ohella varjolilja
kuuluu Suomessa kauan kasvatettuihin ja hyvin viihtyviin liljoihin, joita tosin ei nykyään valitettavasti enää kovinkaan usein istuteta puutarhoihin. Vanhojen liljojen tilalle ovat tulleet lukuisat iso- ja värikäskukkaiset liljaristeymät, joita miltei yksinomaan hankitaan silloin, kun liljoja halutaan puutarhaan. Tällöin kuitenkin unohdetaan se tosiasia, että uudet liljalajikkeet eivät ole helppohoitoisia maatiaiskasveja, vaan ne vaativat hoitoa ja osa uusista lajikkeista on meillä arkoja tai ei ehdi kukkia kunnolla ennen syyskylmiä.

Tilannetta kuvaa hyvin pieni episodi eräässä taimimyymälässä, jossa satuin olemaan paikalla, kun
asiakas oli ostamassa liljansipuleita. Myyjä, joka oli vanha tuttuni, kysyi mitä niistä suosittelisin. Näytin lähistöllä olevia monia liljapusseja, joissa oli värikkäät kuvat. Suurin osa oli uudempia liljalajikkeita, joiden mainitsin olevan komeakukkaisia, mutta vaativan vuosittaista lannoitusta ja kuivina kausina kasteluakin, riippuen maaperästä. Sen jälkeen totesin, että tässä olisi vielä muutama sipuli näitä vanhoja, helppohoitoisia, käytännössä hoidotta toimeentulevia upeita maatiaisliljoja eli rusko-, tiikeri- ja varjoliljoja, joista olisi hyvä aloittaa liljojen kasvattaminen.
Myöhemmin myymälässä käydessäni huomasin jälkimmäisten olevan yhä myymättä, mutta modernit liljalajikkeet olivat tehneet hyvin kauppansa.

Varjoliljojen helppohoitoisuutta kuvaa hyvin se, että ne ovat säilyneet ja hieman levinneetkin vanhoissa puutarhoissa ja kartanoiden puistoissa sekä välillä karanneet luontoon pihojen lähelle. Kasviatlaksen kartoista näkee luonnonkasviemme, niin alkuperäisten kuin ihmistoiminnan
avulla levinneidenkin kasvien nykylevinneisyyden. Varjoliljan levinneisyyskartassa on 155
löytöpistettä. Tosin ruskoliljaa on tavattu luonnosta vielä useammin, 211 paikasta. (Löytöpaikat tarkoittavat nimenomaan luonnon ”armoilla” kasvavia liljoja, eivät hoidetuissa puutarhoissa kasvavia.) Valitettavan usein näkee, kuinka varjoliljat hävitetään muiden vanhojen kasvien ohella, kun vanhaa puutarhaa ruvetaan innokkaasti kunnostamaan ja hoitamaan – mikä turhan usein tarkoittaa alueen muuttamista leikatuksi nurmikkoaavikoksi.

Lehtikiehkurat ja turbaanikukat

Ulkonäöltään varjolilja poikkeaa niin rusko- kuin tiikerililjastakin, joiden varsissa lehdet ovat vuoroittain. Varjoliljan pitkänsoikeat lehdet puolestaan ovat 4–10 lehden kiehkuroina, ikään kuin
kerroksittain. Lehtikiehkuroiden lisäksi niin varren yläosassa kuin tyvipuolella saattaa olla pieniä
lehtiä vuoroittain. Latvatertussa on tavallisesti 4–10 nuokkuvaa kukkaa, mutta nuorissa kasveissa
tai huonossa paikassa kasvavissa saattaa olla vain yksi kukka. Jos kasvupaikka on hyvä
ja varjolilja on saanut kasvaa rauhassa kauan, varressa voi olla 50 kukkaa. Kesä–heinäkuussa
aukeavissa vaaleansinipunaisissa kukissa on tummempia täpliä. Tieteellinen nimi martagon
viittaa turbaanin muotoisiin kukkiin.

Valkokukkainen ’Album’-muoto on monien mielestä (myös omasta mielestäni!) ylivoimaisesti kaunein varjolilja, mutta ihmeen harvoin sitä näkee
puutarhoissamme. Kukiltaan päämuotoa tummemman värisiä muotoja, kuten myöskään kerrannaiskukkaista ’Flore Pleno’ -lajiketta ei meillä ole viljelyssä. Luontaisena varjoliljaa on Etelä- ja Keski-Euroopassa ja kautta Pohjois-Aasian. Pohjoisempana, kuten meillä, sitä tapaa usein villiytyneenä vanhoissa puutarhoissa ja puistoissa, mutta ei koskaan haitallisessa määrin.

Valoisan lehdon kasvi

Puutarhassa varjoliljat viihtyvät parhaiten puiden alla tai pensaitten liepeillä sekä myös puolivarjoisessa kukkatarhassa muiden perennojen joukossa. Turha haraaminen ja lehtien syksyinen haravoiminen on paras unohtaa. Etelämpänä varjoliljat kasvavat usein pyökkimetsissä.

Varjolilja maatiaiskasvina on helppo kasvattaa melkeinpä missä vain, kunhan kasvuolot
eivät ole aivan äärimmäiset. Parhaiten varjolilja näyttää viihtyvän runsasmultaisessa maassa, joka
ei kuivu, vaikka olisi pitkään satamatta. Itselläni se viihtyy rusko- ja tiikerililjan ohella jopa melko
kosteassa, isojen omenapuiden varjostamassa, runsasmultaisessa liejusavimaassa.

Varjolilja saattaa saada punaisen kuoriaisen, liljakukon, toukat riesakseen. Tuhoja voi vähentää
sijoittamalla liljat yksittäin tai vain muutama kasvi paikkaansa eikä istuttaa liljoja yhdeksi suureksi
ryhmäksi. Kun kerran olimme ihastelemassa Ruotsissa Enköpingissä kaupungin laajoja ja upeita perennaistutuksia, eräs meistä kysyi oppaaltamme kaupunginpuutarhurilta, onko heillä ollut riesaa liljakukoista. Vastaus kuului, että katsokaa miten liljat on istutettu, yksittäin, jolloin
liljakukko ei pääse lisääntymään niin riesaksi asti kuin silloin, jos liljat olisivat yhdessä ryhmässä, kuten usein on tapana istuttaa.

Tukevavartisena kasvina, kuten liljat yleensäkin ovat, varjolilja pysyy hyvin pystyssä ilman tukemista. Varsia ei ole syytä leikata syksyllä, sillä varjoliljanvarret pulleine siemenkotineen ovat koristeellisia talventörröttäjiä talvisessa puutarhassa. Jos perheessä on koira, se näyttää tehokkaasti hoitavan liljojenkin lannoitusta – myös talvella, kun vain varret jätetään syksyllä leikkaamatta!

Teksti: Pentti Alanko
Kuvat: Pirkko Kahila